Voi pojat tätä loppuraskautta. Sohvalla mahaani pidellen ja kellon viisareita tuijottaen olen tänäänkin miettinyt, miltä läpeensä tylsät ja hitaat päivät mahtavat esikoisesta tuntua. Miltä tuntuu, kun äiti ei enää jaksakaan leikkiä ja liikkua vaan ainoastaan hikoilee ja vääntelee naamaansa: Ei nyt, äidin pitää levätä. Johon esikoinen tietysti hätääntyneenä: Syntyykö vauva tänään?
Välillä myös: Äiti, sinä oot ihan typerä!
Suoraan sanoen minulla on joinain päivinä ihan kauhean paha olla. Märehdin asioita kuin mikäkin lehmä laitumella heinää natustellen. Kuinka suureksi ahdistus kasvaa, kun kuopus on syntynyt? Saanko silloinkin tuntea pelkoa, avuttomuutta, yksinäisyyttä vai pitääkö minun hampaat irvessä näytellä muuta?
Älä nyt ainakaan näyttelemään ala.
Tällä kertaa sanon suoraan, jos en jaksa. Saan ja minun pitääkin olla kotona vauvan kanssa, rauhassa. Minulla on oikeus vetäytyä omaan pikku kuplaani kaiken puklun, huudon, hien, paskan, armoitetun jälkivuodon ja väsymyksen keskelle. Ei todellakaan tarvitse kiertää kylillä ja mannuilla vauvaa näyttämässä. Tulkoot ihmiset meille - ja jos minä juuri sillä hetkellä imetän niin pyydän, rinnoille ei missään nimessä tulla pällistelemään ja repimään vauvaa pois. Odotellessa voi tehdä niin paljon muutakin, kuten vaikkapa keittää kahvit!
Luultavasti tuleva ei ahdistaisi näin paljon, jos minun ei jatkuvasti tarvitsisi miettiä ja pelätä, mitä muut ihmiset toivoo ja haluaa minusta, meistä, tästä uudesta vauvasta. Sillä kun perheeseen tulee lapsi, siitä tulee jostain syystä vapaata riistaa sillä sekunnilla, kun päälaki pilkistää synnytyskanavasta ja pum! äidin henkilökohtaisia rajoja ei muista enää kukaan. Yhtäkkiä on vaan tuvan täydeltä porukkaa, sammioittain viisaita ja vähemmän viisaita neuvoja ja sitten se perkeleellisen helpottava mutta kuitenkin niin ahdistava hiljaisuus, kun kaikki viimein lähtevät
ja ovi suljetaan perästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti